Porin tuotantoassistentti Tuula Gustafsson toteaa, että paljon on vettä virrannut Kokemäenjoessa siitä toukokuun päivästä, kun hän käveli kahden lapsen äitinä Posti- ja telelaitoksen teletoimeen Postitaloon vuonna 1983. Hän aloitti silloin kesäsijaisena ja osa-aikaisena työntekijänä nimikkeellä myöhäisempi viime käden sijainen. Vuodesta 1984 hän on työskennellyt kokopäiväisesti samassa työpaikassa, jonka tunnemme nykyään 020202 Palvelut Oy:na.
Tuula muistelee, että hänen työuransa alussa puheluita välitettiin käsivälitteisesti autoradiopuhelimiin, joita oli esimerkiksi ammattiautoilijoilla: ”Jos olet nähnyt vanhanaikaisia elokuvia, joissa sentraalisantrat yhdistävät puheluita piuhoilla, niin sitä me oikeasti teimme. Me näppäilimme auton kutsunumeron, ja kun auto vastasi, seinään syttyi lamppu, jonka jälkeen yhdistimme puhelun piuhoilla”
Tuula muistaa myös, että heillä oli herätyspalvelu, jonka kautta tehtiin muutamia herätyksiä joka aamu. Kaikki puhelut kirjattiin paperiselle puheluntilaustodistukselle laskua varten. Pöydällä oleva laskuri laski puhelun kestoa, joka merkittiin lomakkeelle.
Asiakaspalvelukeskuksia oli siihen aikaan joka puolella Suomea. Eteläisin oli Helsingissä ja pohjoisin Rovaniemellä. ”Meitä oli silloin alkuaikoina vuorotyössä muutama kymmenen työntekijää Porissa. Teimme kaukonumerotiedustelua, ja meillä oli koko Suomen puhelinluettelot työpöydillamme. Luetteloita oli valtava määrä. Puhelut tulivat siten, että seinässä oli jonolamput, jotka syttyivät ja sen perusteella otimme käsin puhelun vastaan. Joskus saattoi käydä niinkin, että työkavereiden jutut olivat sen verran mielenkiintoisia, että asiakas joutui odottamaan, että saatiin juttu pois alta”, Tuula nauraa.
Numeroita kyseltiin monesta eri paikasta. ”Koska me olimme kaukonumerotiedustelu, emme saaneet antaa porilaisille porilaisia numeroita. Niitä varten piti soittaa Porin kaupungin telelaitokseen, josta annettiin paikalliset numerot. Kaupunki ei puolestaan saanut antaa kaukonumeroita, koska se palvelu oli meillä. Porin ympäristökunnista soittaville annoimme myös paikalliset numerot”, Tuula kertoo monimutkaiselta kuulostavasta toimintatavasta.
Kahvitauot olivat tärkeä hetki työpäivässä. ”Kahvinkeittovuoro lankesi usein nuorille ja uusille työntekijöille. Kahvinkeittäjä haki usein myös pullat läheisestä Linnainmaan myymälästä. Kun kahvi oli valmis ja pullat haettu, kahvinkeittäjä soitti palvelukeskuksen oven vieressä roikkuvaa rautaista vellikelloa kahvitauon merkiksi. Tauoille mentiin vuorotellen, että joku oli aina päivystämässä palvelussa.”
Iso muutos palvelukulttuurissa tapahtui Tuulan mielestä siinä vaiheessa, kun puhelut alkoivat tulla suoraan luureihin, eikä niitä tarvinnut itse vastaanottaa. ”Asiakkaan arvostuksen kasvaminen on ehdottomasti yksi suurimmista muutoksista näiden vuosien aikana. Olemme aina toki olleet ystävällisiä, mutta ei sitä painotettu samalla tavalla kuin 2000-luvulla, jolloin meillä on täydellisesti sisäistetty ajatus, että asiakas on meidän työnantajamme. Asiakkaiden eteen tehdään mitä vaan. Silloin aikoinaan 80-luvulla ei aina edes lähdetty etsimään asiakkaalle puhelinnumeroa, jos hänellä oli hatarat tiedot. Usein se oli mahdotontakin”, Tuula kertoo.
Porin palvelukeskus siirtyi 90-luvun alussa Puuvillaan, jossa se on edelleen. Tuulan työnkuva muuttui Puuvillaan muuttamisen jälkeen asiakaspalvelijasta kouluttajaksi, kun alettiin hakemaan tietoja enemmän tietokoneen avulla. Sen jälkeen hän työskenteli aluesihteerinä, ja vuodesta 2002 lähtien hän on ollut tuotantoassistenttina.
”Parasta assistentin työssä on monipuolisuus. Täällä on aina ollut hyvä yhteishenki, ja meistä on tullut vuosien varrella toisillemme läheisiä. Ollaan jaettu ilot ja surut. Tämä viimeinen vuosi onkin sitten ollut ihan omaa luokkaansa. Tuli korona. Tuli etätyö. Niin paljon kuin etätyöstä pidänkin, ja kaikki on hoitunut etänäkin, niin ihmisten kohtaamista ei mikään korvaa.” Tuula toteaa.
Tuulan työura päättyy samalla tavalla toukokuussa kuin se aikanaan alkoikin. Nyt hänellä on neljä lasta, neljä lastenlasta, ja Tuulan kanssa on näiden vuosien aikana asioinut satoja ellei jopa tuhansia Nollakakkoslaisia.
Eläkkeelle jääminen on aiheuttanut monenlaisia tunteita: ”Aivan ensimmäisenä minun täytyy istua rauhassa alas, tehdä vähän inventaaria omasta elämästä ja miettiä, mimmoiseksi elämä jatkossa muodostuu. Viimeiset viikot ovat olleet tunteiden vuoristorataa. Toki odotan eläkkeelle jäämistä, mutta toisaalta tulee haikea olo ja ikävä työkavereita. Nyt on yksi iso vaihe elämässä ohi. Ihmiset ovat olleet tämän työpaikan suola ja täällä on aina ollut ammattitaitoista väkeä!”